AJANKOHTIA ☆

Kirkas valonsäde nousee yhtäkkiä Antonin ikkunan korkuudelle, mutta poika ei sitä huomaa, vaan kääntää tyytyväisenä kylkeään. Sälekaihtimet on illalla jo aikaisin suljettu, mutta silti pieni auringon säde alkaa pilkistämään yhdestä raosta. Se suuntautuu symmetrisesti ja tarkoin kohti Antonia. Mustahiuksista nuorukaista alkaa hieman häiritsemään ja pian valonsäde on aivan hänen luomiensa kohdalla. Viimeinkin tämä päättää raottaa hieman silmiään, eli herää.

Poika nousee todella vaivalloisesti ja huokaisten sänkynsä päälle istumaan ja vetää hitaasti loitommas söpöä muumipeitettä. Tälle tulee kylmä ja hän nousee väreet yläselässään kokonaan sängystä, nousten kaappiaan kohti. Kun matka on vihdoin saanut päätöksensä, A avaa puiset kaapin ovet. Hän katsoo hämillään sisältöä ja alkaa penkomaan. Osa tarkoin viikatuista vaatteista, lentelevät seinään ja osa ryhtyy tervehtimään sängyn muumipeittoa. Kun vihdoin poika on saanut ylleen mustat pillifarkut ja Aku Ankan kuvalla korostetun paidan tämä hipsii alakertaan päin, vatsa on alkanut uhkailevasti murahdella nuorukaiselle.

Kun Anton on laskeutunut viimeiselle portaalle, tämä käy huoneen läpi. Hän katsoo lakatun puulattian jälkeen kellertävät tapetit, joissa on jotain kauniita koukeroita. Katse vaeltaa vilkkaana keittiöntason ohi, kiiltävään lavuaarin ja pysähtyy lopulta puhtaan valkoisen jääkaapin kohdalle. ”Ihan kiva.” poika mutisee itsekseen talon kokonaisuutta. Tämä hymyilee hetken ja lähtee sitten hinaamaan jalkojaan kohti kylmiötä. A tutkii hetken kaapin sisältöä, kunnes päätyy ylähyllyllä keimailevaan mansikkajogurttiin. Poika nappaa vihellellen kaapista hopealusikan ja istuutuu ruokapöytään, alkaen kaapia jogurttiaan.

-
Anton näpyttelee huoneensa yhdessä nurkkauksessa matopeliä, jonka on kyllä päässyt monta kertaa jo läpi. Vaikka vaikeustasoakaan nuorukainen ei ole viitsinyt vaihtaa, tämä aina nauraa itsekseen, kun pääsee saman tason uudestaan ja uudestaan läpi, rikkoen välillä edellisen ennätyksensä. Poika huokaisee ja nousee tylsistyneenä ikkunalaudalleen. Tämä katsoo jonnekin kauas ja näkee kuinka pari suurta lintuparvea liitävät raikkaan sinisellä taivaalla. Poika pureskelee hetken kynsiään ja painaa vasemman poskensa viileään ikkunalautaan. A sulkee hitaasti luomensa ja miettii kaukaisia, varmaan myös entisiä ystäviään. Pian tämä avaa jälleen suklaan ruskeat silmänsä.

Poika työntää kännykkänsä mustien farkkujen taskuun ja mutisee jotain epämääräistä itsekseen. Nuorukainen avaa ovensa ja lähtee hitain, pienin askelin kohti alakertaa. Tämä jopa haukottelee pari kertaa makeasti ja astelee sitten viimeisetkin rappuset alas. Poika viljelee suunsa täyteen kauheita kirosanoja ja päästää ne sitten ilmaan, lintuparven sekaan. Ei vain yksinkertaisesti ole mitään tekemistä. Tämä mutisee jotain epämääräistä ja huomaa sitten raikkaan sinisen, tv-ruudusta tutun kahvinkeittimen. ”Tv-mainokset siis tehoavat.” poika naurahtaa ja etsii käsiinsä purupussin sekä pienen hopealusikan. Hetken päästä ilmoille leijailee tuore kahvin tuoksu ja tämä alkaa pohtia kahvimukien paikkoja.

--

LOMAKKEITA ☆

Nimi: Valéntino ”Valéntin, Val, V” Harold Frey. Tämä nimi on kaunis, kuten sen alkuperäkin. Valéntino oli nuorukaisen äidin antama nimi, ennen kuin tämä eräänä synkkänä sunnuntaina kuoli leikkauspöydälle, syöpä oli liian raskas taakka. Val on oikeastaan aika hyvin toipunut asiasta, mitä nyt koki vähän raskaamman murrosiän ja ramppasi jokatoinen päivä psygolokilla. Hänen isänsä meni uusiin naimisiin, kierrettiin rakennekyntisen pikkurillin ympärille ja sukunimi vaihdettiin Diamondiksi. Agatha ei tehnyt mitään vaikutusta Valiin, joten nimenmuutos ei onnistunut mustatukkaisen kanssa – niinpä tämä kantaa jokapäivä ylpeänä harteillaan Valéntino Freytä.

Ikä: Viime jouluaattona Valéntin täytti vihdoin ne upeat, kauan odotetut kahdeksantoistavuotta. Tämä ei juhlinut synttäreitään erityisemmin, ottamatta huomioon naapurin mummoa, joka toi kaurakeksejä. Valin oli pakko kohteliaisuuden nimissä kutsua lempeäkasvoinen nainen sisään ja juoda tämän kanssa ne vaivalloisen suuret kupilliset mustaa kahvia. Loppuillan nuorukainen katseli ensin teeveetä pienessä kerrostaloyksiössään, kunnes soitti ystäville ja lähti näiden kanssa lähibaariin juomaan kunnon miehen lailla. Kun humala oli riittävän suurella asteikolla, tämä kaatui vahingossa jonkun naisen syliin. Lillyn syliin, josta tuli hänen ensimmäinen todellinen rakkautensa. Unelta tuntuva suhde mureni kuitenkin pieniin palasiin, kun nainen sai rinnalleen jonkun nyrkkeilijän.

Seks. Suunt: Valéntin on seurustellut ainutlaatuisesti, kaksi kertaa elämänsä aikana, koska valitsee vain juuri ne oikeat, eikä ”melkein oikeita”. Silti mustahiuksinen on kokeillut niin naisen kuin miehenkin kanssa elämää, viattomista hymyistä seksiin ja intohimoisiin suudelmiin. Valin käsitys rakkaudesta ei siis liity mitenkään siihen sukupuoleen, vaan erilaiseen ulkonäköön ja sisäiseen kauneuteen. Jos joku ei tajunnut, hän on bi.

Ulkonäkö: Valéntin on kovin söpö ilmestys, omistaa luonnostaan mantelinruskeat hiukset, jotka on ajan myötä värjätty liki mustiksi. Silmät ovat suuret, tumman ruskeat ja ripset pidemmät kuin monilla naisilla (älkää silti luulko että tämän ripset ovat jotkut langat). Kasvojen muoto on taiteellisen veistoksellinen, pyöreähköt posket ja melko pieni nenä. Finneistä ei ole koskaan ollut ongelmaa, kasvot ovat puhtaat ja valkeat.

Valin tyyli perustuu kauluspaitoihin, kapeita jalkoja korostaviin pilleihin ja nappikorviksiin (kyllä, miehellä on normaalit korvanreiät). Kauluspaidoissa näkyvät haaleat sävyt, neonvärit tai muut vastaavat ovat Valéntinolle painajaista. Pillit ovat ehdoton vaatekappale, oli sää mikä tahansa. Harmaa, sinisen vaaleat sävyt, ”kulunut kangas” ja leveät vyöt ovat miehen mieleen. Kenkiä voisi nimettää intohimoksi, koska niitä löytyy enemmän kuin moni jaksaa laskea. Kymmeniä pareja, osa jo liian pientä kokoa, värejä laidasta laitaan – mutta kaikki silti tennareita. Kyllä Valéntinoa tervehtii joka aamu sängyn vieressä söpöt aamutohvelit ja kesäisin jalkaan käy sandaalit, mutta muuten uskollisena ystävänä ovat ne nauhakengät, joita mies ei aina edes jaksaisi sitoa, haha.

Luonne: Nyt päästään hienoimpaan osuuteen. Valéntinon luonne on mysteeri, lukolla varustettu portti. Rauhallinen, hetkessä elävä optimisti tämä ainakin on. Mies rakastaa kitaransoittoa, arkisten asioiden valokuvaamista, runojen rustaamista ja hymyilemistä. Val on hiljainen persoona, viihtyy paljon yksin ja on rakentanut vuosien aikana melkoisen suojamuurin ympärilleen. Hän valitsee kaikki läheiset ihmiset tarkasti ja etenee vähän kerrallaan, joten tummahiuksisen kanssa täytyy osata olla kärsivällinen. Valéntino antaa helposti anteeksi, eikä ole pitkävihainen. Hän ei myöskään suuttuessaan huuda, vaan monien ihmisten ihmetykseksi – hän itkee. Mies nauraa tilanteen osuessa oikeaksi paljon ja antaa itsestään lempeän ensivaikutelman, mitä ei kukaan rupea kiistämään.

Pähkinän kuoressa:

> polttaa harvoin tupakkaa, vain suuren ärtymyksen tai stressin alla
> ei omista sisaruksia
> intohimona tennarit, kitaran soitto, runojen rustaaminen ja suklaa
> omistaa mustan kissan, koska haluaa rikkoa epäonnisuus-myyttiä
> äiti kuollut aivosyöpään
> on ujo ja hiljainen, yleensä Valéntinoa täytyy lähestyä itse ensin
> pelkää hämähäkkejä, ukkosta ja 'sekoaa' halloweenin aikoihin
> seksi ei ole tärkeää parisuhteessa, mutta kertoo välittämisestä
> juo vain vähän juhlissa
> kiroilee aivan liian usein
> ns. ”kasvissyöjä”, mutta syö silti kalaa
> vihaa hammastahnamainoksia, pilkunnussijoita ja pukufriikkejä
> on ollut joskus koulukiusattu, mutta se ei ole nykyään ongelmana
> ei pidä poskia puristelevista mummoista
> on liian laiha eikä syö tarpeeksi ruokaa
> haluaa vielä joku päivä tavata jonkun rakkaan ja välittävän tyypin
> bi

--

nimi: Agatha ”Aga, A” Joan Frey. Nimen hän on perinyt äidiltään, ennen kuin tämä kuoli eräänä synkkänä sunnuntaina leikkauspöydälle. Nyt isä on päässyt siitä yli, vaikka se vaivalloista onkin. Uusi äiti ei ole mitään vanhaan verrattuna, mutta pakko siihen mielistelijään on tottua. Neidon isä on nyt ollut pari vuotta tämän kanssa naimisissa, kun päättivät mennä vihille. Niin, ja Agathaltahan ei mitään kysytty, jälleen kerran. No, kun tämä uusi pakotti nuorukaisen isän tekoripsiä räpyttämällä (maailman kolmanneksi epätoivoisin keino) vaihtamaan sukunimensä Glamooriin, Aga pani vastaan. Niin, nyt nimi sitten on ja pysyy Agatha Freynä.

ikä: Agatha täytti viime syksynä upeat 18-vuotta, yksin juhlien. Lukuun ottamatta naapurin mummoa, joka toi kaurakeksejä ja niinpä neidin oli pakko kutsua tämä sisään. Kun vaivalloisen suuret teekupilliset oli kitattu kurkusta alas, jatkoi Aga juhlimista lähiöbaarissa ja niinpä hän tapasi Markin. Elämän ensimmäisen rakkauden, ja luuli tätä upeaa tunnetta jopa todeksi. No, aivan turhaan. Markin kanssa juttu hajosi pieniksi murusiksi, kun mies sai rinnalleen jonkun supermallin. Aga suri suhteen katkeamista aika pitkään, ja on pitänyt etäisyyttä poikiin.

seks.suunt: Agatha luuli nuorempana itseänsä bi:ksi, mutta se olikin vain joku sen hetken huuma. Kyllä, hän on suudellut tyttöä ja ehkä jopa vähän ihastunutkin yhteen, mutta se sitten siitä. Nykyään Aga on varma, että hetero on ja sellaisena pysyy.

siviilisääty: Kuten jo kerroin, nuorukainen on tällä hetkellä sinkku ja onnellinen. Hänellä ei ole mitään sinkkutyttöjen boksia, jossa pitsat lojuvat seiniin liimautuneina ja hikiset sukat saavat kelvata samoina päivästä toiseen. Neiti asuu (tai oikeastaan asui, koska roolipelin juonen takia asia sai muutoksen) pienessä, kerrostalo-asunnossa ja kokkailee mielellään. Tietenkään ei ole pahasta, jos se aito rakkaus vielä joku päivä kulman takaa löytyisi.

u-näkö: Kuvahan tietysti löytyy. En aio kiistää väitettä, että Aga on pitänyt etäisyyttä pojista, mutta tämä ei tarkoita etteivät pojat olisi kyselleet puhelinnumeroita ja mese-osoitteita. Oikeastaan neito on aika suurikin viheltelyn ja kuiskausten aihe. A omistaa todella kapeat jalat, mutta pitää sitä piirrettä itse vain hyvänä. Hänellä ei ole mitään langanlaihaa vartaloa, mutta ylipainoakaan ei ole tämä koskaan joutunut kokemaan. Tämä nuorukainen on myös hulluna 70-luvun hameisiin ja kaikkeen söpöön. Agatha oikeastaan vain korostaa jalkojaan, koska käyttää pillifarkkuja, eivätkä nuoruuden lökärit enää saa mitään muuta kuin oksentelua aikaan.

Agalla oli kaikkien hämmästykseksi nuorempana ruskeat hiukset, melkein mustat hiukset ja silloin tätä jopa kiusattiin. Koulussa alkoi tuo ”lumikki”-nimitys niin ärsyttää, että neito tepasteli lähimpään kampaamoon ja värjäytti itsensä vaaleahiuksiseksi. Voi että, kyllä alkoivat poikien hymyt korostua ja vientiä olisi riittänyt. A oli silti tottunut niin hyvin yksin oloon, että tämän kanssa seurustelu oli pelkkiä ruusunpunaisia haaveita ja kyllä kyyneliä vuodatettiin kun aina tämän kauniin blondin suusta pääsi karkea ”ei”. Hiukset on myös pörrötetty ja leikattu parista kohtaa kerroksittain.

Kengät eivät ole olleet koskaan A:lle mikään tärkeä asia, kunhan ei tarvitse ulkona tepastella paljain jaloin. Silti tämä on todella onnellinen, että kenkälaatikosta löytyy jalkaan laitettavaa vaikka millä mitalla. Sieltä löytyy Converseja erilaisissa sävyissä, varvastossuja pari kappaletta, sängyn vieressä tervehtii joka aamu söpöt aamutohvelit ja sitten: korkokengät. Nämä ovat aina olleet Agathan kiinnostuksen kohde ja niitä on monia kymmeniä kappaleita. Pakkohan se on myöntää, että osa on jo jäänyt pieniksi, mutta niitä neito ei ole vain raaskinut heittää pois. Toisin sanoen, hulluna kaikenmaailman korkkareihin – oli kyseessä sitten kiilapohjat, korkeat, modernit tai elegantimmat.

luonne: Agathalle on opetettu jo pienestä pitäen, että luonne on tärkein. Vaikkei Agalla tai kenelläkään voi olla ”täydellistä” luonnetta, neito omistaa ihailtavan piirteen, kohteliaisuuden. Hän on myös herkkä. Ei tämä itke ulkoisesti tai mitään, mutta jos joku oikeasti satuttaa, niin se raapaisee sydämestä. Sitten vielä nuorukaisen vahvin olemus, temperamentti. Kun neito suuttuu, hän ei huuda, vaan mutisee jotain itsekseen ja painuu sitten omaan huoneeseensa. Siellä hän kyllä huutaa itsensä puhki ja raivoaa, muttei halua ilmaista tunteitaan kenenkään naaman edessä. Yleensä musiikki saa tämän nuoren rauhoittumaan ja pian, kun kuulokkeet ovat soineet korvilla pari minuuttia, tämä pyytää anteeksi. Vaikka välillä itse Agatha ei olisikaan syypää, hän ei välitä ja se arvokas suomenkielen sana tulee kuin apteekin hyllyltä.

muuta: Eipä mitään erityistä. Agatha on kyllä joskus ollut tupakkariippuvainen, mutta pitkän ja raskaan ajan jälkeen A on päässyt eroon tavastaan, eikä ole ikinä enää edes koskenut kaupan houkuttelevia tupakka-askeja. Nuorukainen juo vain juhlissa, mutta välillä klubeilla tulee otettua pari liikaa. Näin käy silti vain harvoin, minkäänlaista riippuvuutta ei ole. Neito ei pystyisi edes kuvittelevansa vetävän jotain huumeita. Puhdas on siis niin ulkoa kuin sisältä.

--

ESIMERKKEJÄ #1

Haukottelin syvään ja uskaltauduin lopulta hörppäämään uudestaan kaakaostani. Totesin tyytyväisenä juoman sopivan lämpöiseksi ja rupesin lappaamaan pienellä hopealusikalla kermavaahtoa suuhuni. Väliajoin hymähtelin musiikin tahdissa ja keinuin huomaamattomasti tuolin pehmusteiden päällä. Kun seinäkellon viisari oli liukunut yhden neljänneksen eteenpäin, lasini näytti tyhjää. ”Ilmiselvästi liian pieni lasi.” sanoin itsekseni ja mittailin katseellani lasia. Pian tarjoilija suoristeli essuaan ja käveli sitten luokseni hakemaan juoman pois. Kaikki oli niin hyvin.

ESIMERKKEJÄ #2

Kallistun vielä asteen taaksepäin, taivuttaen niskani mutkalle. Se ei satu, koska tiedän olevani lähellä päämäärää – se on tärkeintä. Kynteni ovat taas kasvaneet ja ne ovat muuttuneet vahvemmiksi. Vaikka kuinka yritän käyttää niiden pituutta hyväkseni, se ei riitä. Tahdon voima on suuri, mutta silti välissä on vielä kauhea matka. Oikeastaanhan matka on lyhyt, mutta se tuntuu pitkältä. Päätän nopeasti mielessäni tehdä epävarman ratkaisun ja kallistun vielä vähän. Viimeinkin! Käsi hipaisee julistetta. Ennen kuin ehdi tajutakaan, riemu oli liian nopea tunne. Tuoli lähtee kallistumaan, koko ajan lisää ja lisää. Sitä kutsutaan kaatumiseksi. Takaraivon täyttää järjetön kipu ja sanat jäävät kurkkuun kiinni. Tömähdys ja pimeää. Pelkkää pimeää.

Kii

Pidän kii tästä kaikesta, ettei kyyneleet katoa. Mä pidän kii susta kovaa, mä pidän kii liian kovaa.

Mä työnnyn voimalla sun sisään, enkä välittänyt kivusta. Liukastevoide kyllä helpotti asiaa ja kondomi turvasi tilanteen. Ei, en pelännyt että tulisit raskaaksi, eikä astmanikaan voinut levitä. En myöskään ollut mitenkään muuten tautinen tai likainen, mutta kumi oli tapa muiden joukossa. Sä kiljaisit mun korvaan säröisesti, tiesin ettet nauttinut tilanteesta, vielä. Rupesin hinaamaan itseäni edestakaisin sun lihasten ympärillä, jotka supisteli varsin ärsyyntyneenä käytöksestäni. Aloitin rauhallisilla liikkellä, varoen ja samalla silitellen sun selkää.

Korvakäytäviin tunkeutui sun voivottelu, joka ei ollut nautinnollista, mä tiesin että suhun sattui. Mä jatkoin samaa liikettä ja sun perseen seinämät raapivat arkaa lihasta, mä tunsin olevani tulessa. Roihumassa takassa, treenatun vatsan alapuolelta ainakin polviin asti. Joku, joka oli keksinyt seksin, varmaan tälläkin hetkelle naureskeli huvittuneena tilanteelle. Miksi ihmeessä aluksi piti sattua, miksei se ikuinen nautinto voinut alkaa heti ensimmäisellä työnnöllä. Pikkuhiljaa se olento kuitenkin heltyi nähdessään sun kärsivän ilmeen ja kuvittelin hullun painavan nyt jotain "good feeling"-nappia.

Mua kutsuttiin tuttuun seitsemänteen taivaaseen, kun kipu alkoi kadota kehosta ja pari odottamatonta huokaisua karkasi huulilta. Uskalsin ripeyttää tahtiani, kun sä et enää kiroillutkaan tarkoituksella. Tuntemattoman mielestä se voisi olla hauskaa, mutta sun oli tapana itsestään ruveta kiroilemaan hiljaa, jos suhun sattui. Se oli sellaista puhdasta kipua, joka viilsi sun kehoa ja lievitit sitä sanoilla. Sä olit niin aito, aina kun me rakasteltiin, sä elit sitä hetkeä tuntekkaammin kuin kukaan muu mun tuntema. Ei mulla paljon muita ollut ollutkaan, joten sut tunsi hyvin ja tiesi äänensävystä, milloin kiroilu alkoi vetää mukaansa voihkaisuja.

Sä tiukensit jalkojasi mun pakaroilla ja kiedoit tärisevät kätesi kaulalle, kun mä olin ronskisti sanottuna hinkannut sua jo mukavan kymmenisen minuuttia. Niin, sä olit mun sylissä. Se oli parhain asento meille nykyään ja mä olin monesti vaatinut nähdä sun kasvot, joka ei onnistunut jos sun selkä tervehti mun kasvoja. Sun kynnet raapivat mun ihoa väkivalloin, äänet nousivat korkeuksiin ja punaiset tekokynnet upposivat mun selkään. Mä irvistin tunteelle, mutten osannut välittää siitä tämän toisen tunteen rinnalla. Jälleen mä tihensin liikkeitäni ja tiesin olevani lähellä, liiankin lähellä.

Hätäisenä tartuin kiinni sun nivusiin, enkä ehtinyt kuin hipaista varren kärkeä kun laukesin sun sisään. Mä olin silti järjettömän ylpeä työni tuotoksesta, liikutin kättäni transsissa sun peniksellä ja lopulta päästit järjettömän vahvan äänen kurkustasi. Painoit hikisen rintakehäsi omaani vasten, irrotit kädet mun selästä, lennätit käsivartesi selkäsi taakse, joka taipui sillaksi. Se, miten sä ilmoitit kiitoksesi oli niin uniikki ja mä olin useasti ihmetellyt, miten sun selkä kaartui niin paljon. Mä henkäisin terävästi jotain 'rakastan sua' tapaista, johon et jaksanut vastata vaan halasit mua kiitollisena.

Sitten sä nousit ylös, samalla poistuen mun sisältä ja sanoit meneväsi suihkuun. Vesi valui monta minuuttia, samalla kun sä lauloit pienessä kaakeliseinien täyttämässä kopissa hiljaa ja iloisesti. Tullessasi pois ilmoitit meneväsi ulos vilvoittelemaan, kiedoit harmaan kylpytakin kauneutesi ympärille ja heitit avaimen saunan puolelle. Niin, avaimen. Meidän saunan ovessamme oli avain, joka kuului pieneen lukkoon, joka puolestaan oli entisten asujien idea. Oven alla oli minimaalisen pieni rako, joka ei tuottanut raitista ilmaa. Kuitenkin sieltä kuparinen, ohut avain silti luiskahti mukavasti rajan yli.

Mä vastaanotin sen rennosti ja heitin samalla löylyä, hymyillen itsekseni. Kun päätin lähteä ja tungin avainta lukkopesään, se ei mennytkään läpi. Yritin uudestaan, kunnes tajusin sen olevan aivan väärän mallinen. Naurahdin kuivasti, yritin peitellä hätäisyyttäni ja huutelin sua nimeltä. Kiukaan kivet hohtivat kuumina ja höyry täytti koko tilan. Mä hengittelin syvään, kuvittelin astman olevan vain sana, ei se ollut mikään ongelma. Kuitenkin, kun henkeä alkoi ahdistaa, mä päädyin karjumaan sua luokseni. Tunsin sydämen ympärille kiedotun silmukan löystyvän, kun jonkun askeleet lähestyivät.

Kävelit hitaasti kylpyhuoneen valkopuiselle ovelle ja lähemmäs hivuttautuessasi hymyilit erikoisesti virnistellen. "Bill, tää avain on väärä", mä mutisin ja toistelin sitten lausetta yhä kovempaa, kun et tuntunut kuulevan sanojani millään. Sä  tulit ihan oveen kiinni, painoit molemmat kämmenet sen polttelevaa lasia vasten ja hymy sun kasvoilla repesi nauruun. "Tietysti se on väärä, enhän mä kullalleni oikeaa antaisi." Tällaisiin tilanteisiin kokoaa voimia läpi elämän, mutta mä olin voimaton.

Mä en ymmärtänyt sun sanoja, en halunnut ymmärtää niitä, mä kuulin väärin. En voinut toitotella kuulleeni varmasti väärin, muttei tämä ollut mahdollista. Sä irrotit lakatut kyntesi, kätesi ovesta, nauroit mulle. Se ei ollut sun nauru, sä halveksit mua ja heittelit mun sydäntä käsissäsi, kunnes se lopulta tippui lattialle. Mun hengittäminen kävi yhä raskaammaksi, mä olin hävinnyt taistelussa, johon en ollut saanut valmistautua. Hiki suorastaan virtasi alaspäin ja näkökenttä täyttyi valkoisista pisteistä.

Kaksi nuorta istuivat sylikkäin rengaskeinussa, auringon laskiessa kallion taakse. Rotevampi oli kietonut vahvat kätensä omistavasti toisen ympärille, joka hymyili enkelimäisesti auringon osuessa kasvoihin. Tämän sormet hivelivät rakkaansa kämmenselkää, silittelivät rauhoittavasti. Lettipäinen suukotteli hieman nuoremmalta näyttävää poikaa valkealla kaulalle ja sai tämän sulkemaan silmänsä.

"Tom, rakastatko sä mua?" Puuterinaamainen kysyi tosikkona ja käänsi päänsä taakse, nähdäkseen toisen silmiin.
"Totta kai", vastasi se lihaskimppu ja naurahti pienesti toisen käytökselle, joka oli niin hämmentävä, ettei hän osannut suhtautua.
"Rakastaisitko sä mua, vaikka mä tekisin mitä?" Mustalla kajaalilla kehystetyt silmät iskeytyivät toisen omiin ja tämä avasi jälleen lävistetyt huulensa.
"Mä rakastaisin ja rakastan sua aina ikuisuuteen asti, vaikka sä tekisit mitä tahansa."

Opetus

Jokainen tekee virheitä - aina voi pyytää anteeksi, aina voi saada anteeksi

Heräät yöllä, olet hiessä. Olet juuri nähnyt järkyttävää, ahdistavaa unta, joka vaikuttaa kaiken lisäksi liikaakin todelta. Välillä ihminen tekee asioita, koska on kovin epätoivoinen, pimeässä, eikä näe valoa. Se karkaa aina otteesta, kun luulee onnistuvansa. Hikesi on samalla tulikuumaa mutta silti tuntuu että olisit jäässä. Kasaat peittoa syliisi, mutta se ei auta. Menet keskellä yötä vessaan, avaat hanan ja peset kasvosi. Sitä sanotaan hyväksi keinoksi, kun on paha olla. Mutta kun näet nostat kasvosi ja näet levinneet meikit, mikään ei ole muuttunut. Se fakta, että olet tehnyt jotain peruuttamatonta, pyörii päässäsi yhä uudestaan.

Toisten järkytys, pelko, paha olo tekevät sinusta niin huonon, epäonnistuneen. Kukaan ei ole herännyt, ihmettelet ja vedät vessan turhaan. Siitä on tullut tapa, jotta ihmiset luulevat sinun käyneen vessassa, vaikka oikeasti elämäsi on pelkkää paskaa. Astelet varoen keittiöön, näet pöydällä lapun ja luet sen. Huoltajasi on juuri lähtenyt isoveljesi kanssa kaupungille, sinut on siis jätetty yksin. Ethän sinä ole edes heille kertomassa asiasta, mielesi pahuudesta ja kuolettavasta totuudesta. Sinuun sattuu, pyydät uutta mahdollisuutta, anot ja rukoilet sitä. Et halua hyväksyä tosiasiaa, että tätä ei voi vain pyyhkiä.

Menet keittiön valkeille kaapeille, otat sieltä kaksi hapankorppua. Voitelet leivät, ajattelet ruuan auttavan, jotta jaksaisit. Heti kun maistat yhtään leivästä, sinua rupeaa oksettamaan. Syöt kuitenkin molemmat leivät, voit pahoin, se näkyy sinusta. Olet kalpea, liki väritön, mutta ei se merkitse enää mitään. Sinulla on ystäviä, jotka tukevat missä tahansa tilanteessa ja niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, he ymmärtävät sinua. He hyväksyvät sen, että olet valehdellut ja satuttanut toisia, et edes tahallasi. Oikeastaan kaikki on tällä hetkellä liian ristiriitaista, menet jälleen sänkyyn, suljet silmäsi, sinähän täriset.

Avaat tietokoneen, kukaan ei ole enää haukkunut sinua. Kukaan ei ole enää painanut sinua alemmas, mutta kylmät väreet kulkevat selkääsi pitkin muistojen takia. Sinä et halua olla hirviö, olet pyytänyt anteeksi, mutta se ei tunnu riittävän. Oikeastaan kyse oli vain hullusta kateudesta, halusit olla jotain enemmän, nythän sinä olet. Kaikki tuntevat sinut, tietävät luonteesi, muttet enää haluakaan tällaista elämää. Haluat olla taas se hiljainen tyttö, joka ei satuttaisi kärpästäkään, sinä olisit vaikka mieluummin yksin keskellä tätä kaikkea. Pari henkilöä, jotka joutuivat juorun kohteeksi, ovat antaneet jollain asteikolla anteeksi.

Silti siellä oli muitakin, sinun täytyy saada heiltä se siunaus, että kaikki on hyvin. Sinun pitää saada anteeksi, muuten et pärjää, et pysty jaksamaan. Tarvitset anteeksiannon, etkä mitään muuta. Sinua itkettää, ystäväsi näkee kun itket muttei ymmärrä asian vakavuutta. Lomaa on vielä jäljellä, mutta et halua mennä kouluun, koska tiedät mitä on tulossa. Et kestä niitä katseita, huutoja, nimityksiä ja raivoa, joka puskee läpi sydämeesi asti. Se viiltää syvälle, mutta yrität kestää. Sydämesi kuori on nykyään aivan liian heikko, mutta tämäkin asia varmasti parantuu ajan kanssa. Sinun täytyy niellä tekojesi seuraukset, ottaa itseäsi niskasta kiinni.

Osaat jo varautua kaikkeen, mutta siltikin uskot että pari seuraavaa yötä ovat niitä kauheimpia. Kyllä tämä tästä, toitottelet itsellesi, vaikka olosi on joku kauhein. Olet kuitenkin ylpeä, koska asia tuli selväksi ja olet luvannut jotain. Lupaus vuodelle 2011 on, ettet enää valehtele tai sekoita muita henkilöitä valheisiisi. Sinä olet kokonainen juuri sellaisena kuin olet, sinä olet nyt saanut leiman valehtelijana, mutta niinhän sitä sanotaan: Aika parantaa haavat ja virheistä tulee opetuksia, jotka muistamalla saat itsestäsi paremman ihmisen.

Sateenkaarilapsi

Kanna minut, kun yksin jaksa en – kanna minut, läpi öiden pimeiden.

Tuuli. Se virtasi sieraimista sisään muuhun vartaloon, saaden kylmät väreet kulkeutumaan aaltoina selässä. Se ei ollut mikään pieni, lämmin henkäys vaan kunnon viima. Jostain kuului nyyhkytystä, ei mitään viittausta liittyen onnellisuuteen, olihan sitä pakko mennä katsomaan. Hämärä hahmo istui suuressa rengaskeinussa päiväkodin pihassa, samalla kun pari lasta tuijotti häntä suurin, hämmentynein silmin. Päätään pyöritellen, kellertäviin asuihin pukeutuneet tädit hakivat lapset syliinsä ja saivat nämä pienen hetken kuluttua jo nauramaan. Kikatus oli niin epäluonnollista, mutta silti aitoa ja voi, kuinka paljon se saattoikaan vihloa tuon pojan korvissa.

Niin, pojan. Kun uskalsi mennä puisesta, narisevasta portista sisään, pystyi huomaamaan sukupuolen. Punahiuksinen nuori mies potki välillä pöllyävää hiekkaa ja puristi metallisia ketjuja käsissään. Tuuli kuivatti lohduttavasti kyyneleitä, mutta niitä tuli koko ajan lisää. Säälittävää, poika varmasti ajatteli irrottaessaan otteensa ketjusta ja painaessaan kämmenet silmilleen. Lapset kiiruhtivat jo sisälle päiväkodin suurista lasiovista ja kiljuivat innokkaina kilpaa. Niin kiljuivat myös äänettömästi poskille halkeilevat kyyneleet ja punapäisen sydän. Ei tuosta ongelmasta ottanut mitään selvää, jotkuthan itkivät kynnen katketessa, mutta oli tässä jotain hämärää.

Ensiksin, yleensä pojat tai miehet eivät itkeneet, niin se oli ollut aina. Kuka edes oli keksinyt, että se oli jotenkin väärin? Miehet ovat ihan samanlaisia hômôsabienseja kuin mekin, eivät erotu kuin ulkoisesti pienissä määrin. Toiseksi, tämä nuorukainen oli itkenyt jo aikamoisen tovin itsekseen, eikä kukaan edes kysynyt, mikä oli hätänä. Ehkä punahiuksisella oli huonoja taustoja ja tämä katui niitä itkien? Ei kukaan saisi näihin kysymyksiin vastausta, olihan sekin yksi fakta, ettei noin tärisevää ja itseensä eksynyttä ihmistä uskaltanut lähestyä. Pelättiin. Monia pelkoja oli, mutta erityisiä ihmisiä, jotka eivät omistaneet kestohymy – he kuuluivat yhtiin erikoisiin pelkoihin.

Jossain vaiheessa onneton vartalo oli lopettanut tärisemisensä, poika oli vilkuillut ympärilleen pelokkaana ja ottanut valkeat, kapeat kätensä pois silmiltä. Aurinko oli alkanut paistaa täydeltä terältä, ehkä liiankin innostuneena ja riehakkaana tätä tilannetta ajatellen. Pojan huulille oli karehtinut onneton virne, sellainen itsesäälinen ja silti itsevarmuutta antava. Lievä shokki iski siinä vaiheessa, kun tuo murrosikäinen ja alaikäinen hujoppi kaivoi leopardikuvioisesta repustaan jotain kolisevaa. Kirkas pullo ilmestyi esiin, kietoituneena sormien ympärille ja tyhmäkin ymmärsi sen silsältävän muuta kuin mansikkamehua.

Geelillä nostetut hiukset heilahtivat puolelta toiselle, kun niiden omistaja pyöritteli päätään ja parahti tuskaisena. Ei tuntunut korkki aukeavan, ettei siinä olisi jonkinlaista lapsilukkoa, hehe. Hymy hyytyi yhtä vikkelään kuin oli tullutkin, kun poika nousi keinustaan ja rupesi kiertämään suurta pihaa pullo kädessään. Vaikka lapsien neniä oli liimautunut kiinni päiväkodin ikkunoista, hoitajat eivät vieläkään sanonut mitään. Eihän niitä olisi kuullut, kun ulkona oli, mutta nämä repesivät nauramaan nuorelle miehelle, repivät kukkaverhot jokaisen ikkunan eteen ja lempeästi hymyillen käskivät ipanat takaisin touhuihinsa.

Ei tätä voinut vain käsittää. Ei vieläkään ketään, kuka olisi jotain huomiota kiinnittänyt holtittomasti kirmailevaan poikaan, jonka viinapullo kimalteli auringonvalossa. Lopulta tämä ihmettelyn aihe pysähtyi, pyllähti maahan ja nakkasi siitä suuren kiven. Tämä otti sen käteensä ja aivan ennalta arvaamattomasti kohdisti kiven pulloon. Hakkasi, hakkasi pitkään ja ahkerasti kunnes lasipullo halkesi ja korkki lensi kaaressa jonnekin sivumpaan. Punahiuksinen oli varsin ylpeä suorituksestaan, taputti itselleen ja nosti pullon maasta itsensä mukana. Tarttui puolikkaaseen pulloon ja rupesi kaatamaan siitä nestettä suuhunsa.

Painajaisesta sai pojan säikähtämään jokin rasahdus. Juoma tippui maahan, hiekka imi sen mukanaan ja koko heti oli niin järkyttävän epätoivoinen, että olisi tehnyt mieli pyytää anteeksi maailman ankaruutta. Silmien edessä vilahti jotain nopeaa, hengästynyttä ja sinistä. Tämä jokin säntäsi pihaan, sai toisen räjähtämään jälleen itkuun. Lihaksikas, pari vuotta toista vanhempi juoksi pitkin tarha-aluetta hiekka pöllyten sandaalien alla. Saavuttaessaan kohteensa, nuoremman, hän ei ruvennut huutamaan. Katsoi hetken toista, hymyili sitten. Hymyili? Niin, hän hymyili ja ennen kuin tätä ihmistä ehti selittämään itselleen, oli nuorempi jo tämän sylissä.

”Kulta, ei juoda tänään, eihän? Laitetaan nyt pahat juomat pois, niin, eikö vain?” Sinipaitaisen huulet muodostivat toiselle kysymyksen, mikä sai geelatut hiukset valahtamaan kasvoille peittäen ne, kun itku yltyi entisestään ja muuttui surkeaksi uikutukseksi. Shh, ei hätää, niin se oli. Ei hätää, sanoiko tuo lihaskimppu todella niin? Oliko toisella lopulta joku, joka välitti, joka keräsi ne pienet onnen hiput käsiinsä ja syötti ne toiselle? Niin, kyllä oli. Siihen jäi kaksikkon, toistensa syleilyyn, helteiseen kesäpäivään, tarhan pihaan ja jossain yksi tarhatäti raotti verhoja varoen. Myrsky oli nyt ohi, ei hätää, kyllä jokaisen sateen jälkeen se sateenkaari tulee esiin.

Puuterienkeli

Räpäytys, toinen. Värit kimalsivat auringon valossa, saaden ne hehkumaan entistä täydellisimpinä. Tuntosarvet tutkivat jotain, mistä ottaisi kiinni, löytäisi pelastuksen. Lopullisen onnen, niin kuin disneyn prinsessaleffoissa. Löytäisi turvan, paikan minne paeta. ”Ja niin he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti”. Pah. Räpytykset ovat epätoivoisia, ankaria, siivet piiskaavat toisiaan. Jos ötököiden ilmeitä voisi nähdä, tämä laji ainakin irvistelisi. Ehkäpä itkisikin, ei sitä tiedä. Itkevätkö hyönteiset edes, nauravatko ne silloin, kun emme kuule? On varmasti moniakin asioita, mitkä päälle päin näyttävät täysin erilaiselta, kuin mitä ne voivat sisältä päin olla. Mutta siis, ei nyt karata täysin tilanteesta. Perhonen tuntee tuskaa, yrittää nousta siivilleen vaahterapuun alimmalta oksalta. Turhaan.

Jotain kuitenkin tapahtuu, hiljaisuus murtuu. Elämän, toivon pienetkin muruset palavat ja muuttuvat tuhkaksi, joka lentää kauas pois syystuulen mukana. Jostain lentää kivi, kovalla voimalla. Tämä murikka ei ole suuri, mutta ihan tarpeeksi suuri se on. Samalla se on niin pieni ja kevyt, että voi lentää kauaskin. Perhonen on niin nuori, näkee elämää vasta ensimmäisiä sekunteja. Aistit eivät ole vielä tarkat, refleksit ovat puolta hitaammat kuin aikuisilla siivekkäillä. Tämä kääntyy aavistuksen, tuntee kuinka pelko imeytyy pieniin soluihin. Kohde on herkkä, hento ja epätoivoinen. Se ei haluaisi antaa periksi, ei kukaan haluaisi. Kivi lentää, lentää hidastaen vähän vauhtiaan. Sen lähettäjä pelkää sen tippujan liian aikaisin, mutta silti perhosen vasempaan siipeen osuu. Raapaisu.

Jostain kuuluu huvittava ”twiit”-ääni. Siivet kääriytyvät kasaan, kiinni toisiinsa, suojellakseen vartaloa, joka ei enää tunne. Toisesta siivestä puuttuu puolet, kaikki kauneus muuttuu yhtä mustavalkoiseksi kuin kaikki muukin on tässä paikassa. Täydellinen luontokappale muuttuu liki olemattomaksi, muttei kuitenkaan saa tuntea sitä armoa – se ei saa kuolla. Perhonen kaatuu kyljelleen ja sätkii, pitkään ja hartaasti. Rukoilee apua, mitä tahansa, mikä voisi auttaa. Jossain kuuluu askelia, sellaisia, mitä ihmiskuulo voi tunnistaa. Kivi nostetaan maasta, loivasta montusta, minkä se jätti jälkeensä tippuessaan. Naurua, paljon pilkkaista ja halveksivaa naurua. Kuvaan ilmestyy kalmankalpea käsi, laihat sormet ja pureskellut kynnet. Kämmen nostaa puolikuolleen ilmaan.

Kyyneliset silmät, vihasta punertavat silmät tuijottavat tätä pientä, viatonta olentoa. Kivi tulee taas seuraksi, sen enempää ajattelematta se tökkää perhosta. Nauru yltyy jälleen, yksinäinen nauru kaikuu yössä. Ja tässä vaiheessa voin ilmoittaa, että älkää lukeko, jos olette herkempiä kuin Hannibal Lecter. Voitte vielä valita jonkun muun, iloisen ficin ja asettaa vaaleanpunaiset aurinkolasit silmillenne. Perhonen jää kiven alle, se painuu kämmen ihoa vasten ja sisälmykset pursuavat ulos. Vihreä neste leviää kämmenen uriin, ne ei-niin-täydelliset siivet menettävät värinsä, joka hankautuu valkeaa ihoa vasten saaden sen näyttämään oksettavalta. Sen elämä, se lyhyt, mitään sanomaton on ohi nopeammin kuin ehti alkaakaan. Käsi pyyhkiytyy pellavakankaisten housujen polvitaipeeseen.

Ei, oikeastaan mikään ei loppujen lopuksi ole täydellistä. Loppujen lopuksi mikään ei ole sitä, miltä alunperin näyttää. Tervetuloa Scwarziin – nuorten, väärinymmärrettyjen, itseensä eksyneiden ihmissielujen labyrinttiin. Mielisairaalaan.