Puuterienkeli

Räpäytys, toinen. Värit kimalsivat auringon valossa, saaden ne hehkumaan entistä täydellisimpinä. Tuntosarvet tutkivat jotain, mistä ottaisi kiinni, löytäisi pelastuksen. Lopullisen onnen, niin kuin disneyn prinsessaleffoissa. Löytäisi turvan, paikan minne paeta. ”Ja niin he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti”. Pah. Räpytykset ovat epätoivoisia, ankaria, siivet piiskaavat toisiaan. Jos ötököiden ilmeitä voisi nähdä, tämä laji ainakin irvistelisi. Ehkäpä itkisikin, ei sitä tiedä. Itkevätkö hyönteiset edes, nauravatko ne silloin, kun emme kuule? On varmasti moniakin asioita, mitkä päälle päin näyttävät täysin erilaiselta, kuin mitä ne voivat sisältä päin olla. Mutta siis, ei nyt karata täysin tilanteesta. Perhonen tuntee tuskaa, yrittää nousta siivilleen vaahterapuun alimmalta oksalta. Turhaan.

Jotain kuitenkin tapahtuu, hiljaisuus murtuu. Elämän, toivon pienetkin muruset palavat ja muuttuvat tuhkaksi, joka lentää kauas pois syystuulen mukana. Jostain lentää kivi, kovalla voimalla. Tämä murikka ei ole suuri, mutta ihan tarpeeksi suuri se on. Samalla se on niin pieni ja kevyt, että voi lentää kauaskin. Perhonen on niin nuori, näkee elämää vasta ensimmäisiä sekunteja. Aistit eivät ole vielä tarkat, refleksit ovat puolta hitaammat kuin aikuisilla siivekkäillä. Tämä kääntyy aavistuksen, tuntee kuinka pelko imeytyy pieniin soluihin. Kohde on herkkä, hento ja epätoivoinen. Se ei haluaisi antaa periksi, ei kukaan haluaisi. Kivi lentää, lentää hidastaen vähän vauhtiaan. Sen lähettäjä pelkää sen tippujan liian aikaisin, mutta silti perhosen vasempaan siipeen osuu. Raapaisu.

Jostain kuuluu huvittava ”twiit”-ääni. Siivet kääriytyvät kasaan, kiinni toisiinsa, suojellakseen vartaloa, joka ei enää tunne. Toisesta siivestä puuttuu puolet, kaikki kauneus muuttuu yhtä mustavalkoiseksi kuin kaikki muukin on tässä paikassa. Täydellinen luontokappale muuttuu liki olemattomaksi, muttei kuitenkaan saa tuntea sitä armoa – se ei saa kuolla. Perhonen kaatuu kyljelleen ja sätkii, pitkään ja hartaasti. Rukoilee apua, mitä tahansa, mikä voisi auttaa. Jossain kuuluu askelia, sellaisia, mitä ihmiskuulo voi tunnistaa. Kivi nostetaan maasta, loivasta montusta, minkä se jätti jälkeensä tippuessaan. Naurua, paljon pilkkaista ja halveksivaa naurua. Kuvaan ilmestyy kalmankalpea käsi, laihat sormet ja pureskellut kynnet. Kämmen nostaa puolikuolleen ilmaan.

Kyyneliset silmät, vihasta punertavat silmät tuijottavat tätä pientä, viatonta olentoa. Kivi tulee taas seuraksi, sen enempää ajattelematta se tökkää perhosta. Nauru yltyy jälleen, yksinäinen nauru kaikuu yössä. Ja tässä vaiheessa voin ilmoittaa, että älkää lukeko, jos olette herkempiä kuin Hannibal Lecter. Voitte vielä valita jonkun muun, iloisen ficin ja asettaa vaaleanpunaiset aurinkolasit silmillenne. Perhonen jää kiven alle, se painuu kämmen ihoa vasten ja sisälmykset pursuavat ulos. Vihreä neste leviää kämmenen uriin, ne ei-niin-täydelliset siivet menettävät värinsä, joka hankautuu valkeaa ihoa vasten saaden sen näyttämään oksettavalta. Sen elämä, se lyhyt, mitään sanomaton on ohi nopeammin kuin ehti alkaakaan. Käsi pyyhkiytyy pellavakankaisten housujen polvitaipeeseen.

Ei, oikeastaan mikään ei loppujen lopuksi ole täydellistä. Loppujen lopuksi mikään ei ole sitä, miltä alunperin näyttää. Tervetuloa Scwarziin – nuorten, väärinymmärrettyjen, itseensä eksyneiden ihmissielujen labyrinttiin. Mielisairaalaan.