Rakkaudella raiskattu

Taivaskin olisi helvetti ilman sinua.

Satoi. Tuollaista ulkoilmaa ei voinut enää kutsua edes tihutukseksi, ei oikeastaan edes sateeksi. Se oli myrsky, joka ei nättänyt kenellekään ulkona liikkuvalle valinnanvaraa ja piiskasi naamaa. Ei ollut edes lämmintä, niin kuin kesäkuisen illan olettaisi olevan. Kiroilin itsekseni, mutisin ja tuhisin jotain hyvin epäselvää, vaikkei se ketään kiinnostanutkaan. Pilvet olivat kokoontuneet harmaaksi, liki mustaksi harsoksi taivaankannelle ja masensivat sisintäni entisestään. Jokin paloi, se sulatti hiljalleen sydämeni kuorta ja liekit pistelivät yhä uudestaan, raskaammin, Näytin enemmän kuin säälittävältä. Olin roska, vääränlainen, saatanan poika, niin kuin isä sanoisi. Kaikki oli minun syytäni.

Meikit olivat levittyneet ohuiski, synkiksi vanoinksi, silmäkulmista aina leukaan asti. Elämäni oli loputonta uudestaan alkamista, kelaamista ja sotkua, niin kuin se kallis luomivärikin. Homo. Se oli jotain niin tuskallista, sisälsi vain neljä kirjainta, kaksi samaa vokaalia, mutta minulle se oli elämä, se oli minä. Se oli suuri osa persoonaani, vaikkei kukaan sitä halunnut myöntää. Minä olin homo. Sinä iltana elämä heitti kuperkeikkaa vähän liiankin monta kertaa. Raavin tulitikkuja uudestaan ja uudestaan askia vasten, mutta tuli sammui ennen kuin ehti alkaakaan kipinöidä. Tupakka meinasi tippua kapeiden huulien välistä ja juuri kun aioin luovuttaa, jotain tapahtui. Leveä kämmen teki varjon rasian päälle ja ihmettelemättä raapaisin – siinä se syntyi.

Kohtasin ne suklaanruskeat, tummat silmät, jotka hymyilivät minulle ilman sanoja. Hän kysyi hyvinvointiani, kuin olisimme tunteneet aina. Yleensä tarkoitukseni kaikessa oli olla suuri mysteeri, enkä edes tajunnut, missä välissä lipsautin h-alkuisen sanan suustani. Tuijotin koko ajan liki hullua muistuttuvalla katseella niitä kahta nappia, täydellisissä kasvoissa. Niin hän kirjoitti valkeaan käsivarteeni ne yhdeksän numeroa, minkä sarjan idioottikin ymmärsi puhelinnumeroksi. En harkinnut kahtaa kertaa soittamista sinulle seuraavana aamuna, tai sitä seuraavana ja niin siinä kävi; meille kehittyi peruuttamaton rakkaus. Hymyilimme, minä hymyilin ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Nauroimme, olimme avoimia kaikkien nähtäväksi, emme hävenneet, rikoimme kaikki rajat.

Mielessäni häilyi se monivärinen liekki, josta kaikki alkoi. Hieman ruskettunut kämmen suojaamassa sitä pahalta, tässä tapauksessa sateelta siis. Lirkissä oli kirkuvan punaista, oranssia, keltaistakin jossain määrin. Yhtäkkiä liekin muoto alkoi muuttua pallomaiseksi, muistos haalistuivat ja tilalle tuli ilta-aurinko.
Kello oli paljon, muttei ollut kylmä. Lämmin tuuli kiersi meidät, niin, meitä oli kaksi. Sinä toistelit nimeäni, se kuului hiljaisena muminana, en halunnut kuulla sitä. ”Anton”, sinä toistelit ärsyttävästi ja annoin kostuneiden silmien katsoa omiisi, jälleen kerran. Mutta mitä sitten näinkään? En yksinkertaisesti nähnyt niissä mitään, ne olivat välinpitämättömät ja mitäänsanomattomat, tyhjää täynnä.

Se hetki, joka tuntui pahemmalta kuin mikään, tuntui kestävän ikuisuuden. Sanasi viilsivät, kuulin ne, vaikken halunnut kuulla. Aurinko rupesi laskeutumaan tiheämpään tahtiin, minua ahdisti. Taivat oli musta ja aurinkokin päätti luovuttaa osansa pois meidän hetkestämme. Se oli meidän hetkemme, vaikkei meitä enää edes ollut. Sinun pitää lähteä, joku hoki päässäni, minun pitäisi päästä sinusta irti.

Nyt on sopiva aika miettiä, miksi kaikki kirjoittamani on menneessä aikamuodossa? Meidän tarinamme on mennyttä, murskattu, revitty ja poltettu tuhkak-si. Sinä olet lähtenyt, jättänyt minut, mutten aio syyttää sinua mistään. Koska se oli meidän tarinamme, siihen tarvittiin kaksi osapuolta. Minä päästin sinut lähtemään, miksi ihmeessä päästin hänet lähtemään, uskoakseni kyselette. Pyorittelette päitänne ja tuhahtelette epäuskoisina.

Minä en päästänyt sinua pois sen takia, etten rakastaisi sinua. Minä luovuin sinusta, koska rakastin sinua liikaa. Sydämeeni on ikuisesti kaiverrettu nimesi, Valentin.