Pimeä huone

Pimeä huone. Pimeä huone, jonka vasemmassa kulmassa oli möykky, joka liikkui aina välillä. Se piti outoa ääntä, nyyhkytti, kiroili ja tärisi. Outo kasa tärisi niin holtittomasti, että pelkäsin tämän lopulta räjähtävän, särkyvän palasina lattiaan. Yö oli pimeämpi kuin pitkiin aikoihin, se oli niin musta, ettei kukaan uskonut tämän olevan kesäpäivä. Lopulta möykky, paljastui pojaksi. Nuori miehenalku nosti päänsä ylös ja katsoi kattoon, oikeastaan katon läpi. Tämän mustat hiukset olivat sekaisin, näyttivät rasvaisilta ja silmät olivat eksyneet, punaiset itkemisestä. Niinhän sitä sanotaan, että miehet eivät useasti itke, mutta ei tätä henkilöä kukaan ollut näkemässä.

Hän oli muutenkin menettänyt uskonsa kaikkeen, hän ei välittänyt. Usko ei tarkoita vain ateistin ja uskoivaisen eroa, vaan aivan arkisia asioita. Jotkut eivät usko näyttävänsä kauniilta, mutta tämä poika oli menettänyt uskomisenlahjat kaikessa – hän ei uskonut voittoon. Huoneen seinien väriä ei erottanut, mutta uskoakseni ainakin yksi niistä oli musta, maalattu mustaksi ja ahdistavaksi. Välillä me emme ymmärrä, miksi jotkut ylipäätänsä pitävät mustasta väristä ja käyttävät sitä, mutta kuka on päättänyt, että musta on julma ja paha väri? Poika katseli hetken kattoa, pyyhki nenäänsä ja laski päänsä sitten nilkkansa vierustalle. Huoneessa oli yksi ikkuna, jossa kuu yritti piristää henkilöä.

Kuu oli myös toinen ”hyöty”, koska sen valo painautui pojan vieressä olevaa esinettä vasten, saaden sen kiiltelemään kauniisti ja niin kovin, kovin houkuttelevana. Veitsi ei ollut leipäveitsi, sillä ei aiottu tehdä mitään niin suurta vahinkoa, toinen vain halusi tuntea elävänsä. Kipu oli asia, joka muistutti meitä elämisestä, silloin tunsi jotain vahvaa. Veitsi oli linkkuveitsi, se tuli esiin punertavasta suojastaan ja poika virnisti tälle. Mustahiuksisen hampaat olivat valkeat, mutteivät erityisen hoidetut. Ei niissä ruuantähteitä ollut, henkilö ei ollut syönyt moneen päivään. Tämä oli muutenkin laiha ja kapeaharteinen, vaalea. Hän vakavoitui hetkessä, nappasi veitsen ja käänteli sitä edessään. Veitsi ei ollut oikeastaan pelkkä veitsi, sillä oli jotain ihmeellisiä keinoja ohjata ihmisiä, varsinkin näitä heikkoja.

Veitsi oli ilkeä, päättäväinen varma, houkutteleva – mutta samalla lohduttava, ystävällinen ja kaipasi läheisyyttä. Tämä poika antoi veitselle läheisyyttä, liian paljon. Veitsi ei jättänyt vaihtoehtoja, se ei antanut armoa. Mustahiuksinen ihminen, se yksi niin eksynyt ja onneton, itsesääliin hukkunut, otti veitsen käteensä. Naurahti kuivasti, kokeili terällä ihonsa pintaa, joka oli noussut kananlihalle. ”Kulta, mä olen pian sun luona, mä tulen Eliza” tämä sanoi huonolla englannilla, katsahti taas siihen rumaan kattoon ja sulki silmänsä. Pitkät ripset laskeutuivat alas, kuten veitsikin. Koko ajan alemmas, saaden tämän irvistämään. Yhtäkkiä ote pysähtyi, veri tirskahti, mutta veitsi, se ei ollut tyytyväinen, kuten ei poikakaan.

Nuorukainen ei katsonut työnsä tuottamaa jälkeä, hipaisi veitseä, kuin ystävänä ja lopulta keräsi rohkeutensa asettaessaan kylmän esineen rinnuksilleen. Toisella kädellä lentosuukko nousi ilmaan, pyöri siinä näkymättömänä ja aika pysähtyi. Veitsi painui alemmas, pojan luomet painuivat alas, tämän suusta pääsi parahdus. Viimeinen ääni, jonka hän sanoi. Pimeä huone. Pimeä huone, jonka nurkassa ei ollut poikaa, möykkyä, sielua. Siinä oli vain ruumis.