Mitä silmät ei nää

Ensimmäinen tippa tipahti nenänvarteen ja nopeutin askeliani. Aina sitä jaksettiin toitottaa, kuinka vesi oli pelastus ihmisille eikä sitä ilman voinut kukaan elää. Kuinka se puhdisti ja ravitsi koko maailmaa. Minä olin aina ajatellut, että voihan janoon juoda vaikka mehua, eivätkä kehitysmaidenkaan lapset tarvitse suihkua pysyäkseen hengissä. Kaiken lisäksi kukaan ei ikinä jaksanut ajatella veden huonoja puolia, kuten sadetta. En ollut varma, voisiko tästä vettä syyttää vaiko loputonta huonoa onnea. Otin sateenvarjon aina silloin mukaan, kun aurinko paistoi kirkkaana pilvettömällä taivalla ja tällaisina vastakohtaisina päivinä se jää aina kotiin – todellakin, aina.

Ennen kuin ehdin huomatakaan, vettä oli ruvennut tulemaan tiheämpää tahtia. Harpoin veden tulon kanssa kilpaa päämäärää kohti, mutta tiesin jo nyt häviäväni. Vaikka olinkin ollut aina hyvä liikunnassa ja omistin ihan hyvän vartalon, minulta puuttui jotain paljon tärkeämpää. Koulussa kukaan muu kuin opettaja ei kannustanut minua jatkamaan juoksemista ja loppujen lopuksi opettajakin oli saanut ”kurkkukivun keskellä kesää”. Tämä johti aika loogisesti siihen, ettei enää tuntenut itseänsä tarpeelliseksi, ei tehnyt mieli jaksaa ja yrittää. Minun omatuntoni oli horjunut niin pahasti, ettei sitä enää takaisin saisi vaikka kuinka anoisikin.

Tummat rastat rupesivat imemään vettä sisäänsä ja nyt koko naama oli jo märkä. Vaikka vaatteeni olivatkin suurta kokoa, t-paita liimautui kuin iilimato ihoon kiinni. Meinasin kaatua pari kertaa, kun yritin oikein kunnolla päästä vauhtiin. Huokauksen saattelemana heitin hupparini olkapäälle ja päätin antaa itselleni kunnon löylytyksen. Vesi ei ollut koskaan lämmintä, niin kuin suihkussa, eikä se tuntunut mukavalta. Pienempänä sitä puettiin kuravaatteet päälle ja mentiin hyppimään lätäköihin niin, että kura roiskui ympäriinsä. Tällä hetkellä, kun olin astunut turhauttavan moneen lätäkköön, ei jostain kumman syystä hymyilyttänyt se, että kalliit nauhakengät olivat läpimärät.

Sillä ei olisi ollut yhtään mitään väliä, oliko minulla sukat vai ei, koska kuitenkin varpaita palelsi järjettömästi ja tiesin, että parin kymmenen minuutin päästä niitä ei kunnolla tuntisi. Kyykistyin asfalttiin ja auoin turkoosit nauhat ja potkaisin kengät jalasta. Se tunne, kun jalkapohjan alla oli ollut edes jotain, oli aika taivaallinen tähän verrattuna. Tuntui, kuin astelisi jääpalojen päällä, eivätkä ne loppuisi ollenkaan. Hieman sama fiilis, kuin olisi astunut vahingossa naulojen päälle tai joku olisi innostunut piikittämään neuloilla. Tavallisesti olisin viljellyt suuni täyteen mitä kauheimpia ja kielletympiä kirosanoja, mutta nyt se ei vain tuntunut tarpeelliselta. Tätä minä halusin.

Jossain kauempana jyrähti ja kun tajusin kohottaa katseeni ylöspäin, taivaalla lipuvat harmaat, liki mustat pilvet irvistelivät ja nauroivat minulle. Puraisin hermostuneena huultani ja tajusin pienen kivun käyvän alahuuleni luona. Lävistys oli repäissyt huulen osittain auki ja nyt kirpelä veren maku rupesi leviämään kielelle. Suljin hetkeksi silmäni ja avatessani ne, huomasin pienen tytön tuijottavan minua epäluuloisen näköisenä. Tytön vaaleanruskeat, kiharat hiukset törröttivät jokaiseen suuntaan nallekorvaisen sateenvarjon alla. Kirkkaan vihreät saappaat olivat hieman ylisuuret noihin pieniin jalkoihin, joilla tämä neito seisoi rohkeana.

Pian joku huudahti kovaan ääneen tytön takaa, joka hätkähti kauhistunut ilme kasvoillaan. Kiharahiuksinen teki nopean käännöksen ja rupesi kirmaamaan alfaltilla pitkän, hoikan naisen luo. Mustapukuinen nainen levitti huolestuneen ja helpottuneen näköisenä kätensä ja päästi pikkuisen sylinsä kätköihin. Nainen katsoi minua kulmat kurtussa, mutten välittänyt vaan jatkoin matkaa. Lähdin suuntaamaan viistoon, kapealla sivukujalle josta kuului outoa, epämääräistä kikatusta. Kujan seinät oli spreiattu täyteen kaiken maailman koukeroita ja tekstejä, joilla jokaisella oli jokin tarkoitus – mitä minä en osannut tulkita.

Niihin oli kirjoitettu pahoja, ilkeitä ja ahdistavia lauseita, jotka masensivat minua entisestään. Silti joukkoon jotkut olivat ahtaneet kirkkaan keltaisia aurinkoja, smaileja ja sydämmiä, joiden molemmilla puolilla oli nimi. Nimet, jotka kertoivat välittämisestä. Yhtäkkiä tajusin, minne olin tullut. Sekunnin murto-osassa muistin, että minulla oli jotain, minkä takia taistella, minkä takia en ollut vielä luovuttanut. Heitin hupparini jonnekin sivuun ja otin kaiken sen nopeuden nilkkoihini, minkä sainkaan. Pian eteeni ilmestyi tutut, pienet ikkunat, puinen ovi ja kaksi kivistä porrasta. Ikkunoissa ei ollut verhoja, mutta ne olivat siisteimmät ja puhtaimmat koko kujalla. Täällä asui joku, joka piti niistä ja minusta huolta.

Painoin sydän pamppaillen ovikelloa, joka päästi kauhean kovan äänen sisätiloihin. Se soi tasan kuusi kertaa, jotta asukas ehtisi ja löytäisi ovelle. Hätkähdin rajusti, kun ovi aukesi yhtäkkiä. Pitkä, puuterikeijua muistuttava poika nojasi ovenkarmiin ja tuijotti suoraan eteensä. Hymy kaartui kasvoilleni, kun katsoin toista. Mustat hiukset olivat sekaisin ja silmät oli kehystetty tarkoin opetellulla meikillä. Hänellä oli yllään poolopaita, joka asettui hyvin hoikan ylävartalon peitteeksi ja jalassa olivat revityt farkut. Kaulassa tällä oli paljon ketjuja, helmiä, symbolisiamerkkejä ja muuta persoona kuvaavaa. Tiesin mustahiuksisen tajuavan heti, miksi en ollut tullut ajoissa kotiin, kun astuisin väliltämme sen yhden askeleen.

Tämä oli aivan hiljaa ja hiljaisuus tuntui jo liiankin piinaavalta, joten yskäisin karheasti. Nuorukainen hätkähti ja päätin tilaisuuteni tulleen. Harppasin yhden askeleen pois siitä kaikesta pahasta maailmasta, pehmeää vartaloa vasten. Sen lämmön luo, joka toisesta huokui. Tunsin toisen värähtävän ja kietoen refleksin omaisesti kätensä kaulani ympäri. Tämä tunnusteli tarkoin jokaisen yksityiskohdan ja jäi lopulta silittelemään päälakeani. ”Anton” mustahiuksinen aloitti ja käänsi lempeät kasvonsa omiani kohti, muttei osannut jatkaa. Kiedoin vahvat käteni toisen laihan vartalon ympärille ja painauduin tiukasti Valia vasten. ”Anteeksi, Valentino” sanoin hiljaa ja toinen vain nyökytteli päätään, kohdistaen haaleanväriset silmänsä minua kohti. ”Tiedän, minä tiedän ja ymmärrän, Anton” Tämä kuiskasi ja painoi samettiset huulensa omieni päälle.

Ei sokea ole tietämätön, tunteet hänkin omistaa. Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää.