Sateenkaarilapsi

Kanna minut, kun yksin jaksa en – kanna minut, läpi öiden pimeiden.

Tuuli. Se virtasi sieraimista sisään muuhun vartaloon, saaden kylmät väreet kulkeutumaan aaltoina selässä. Se ei ollut mikään pieni, lämmin henkäys vaan kunnon viima. Jostain kuului nyyhkytystä, ei mitään viittausta liittyen onnellisuuteen, olihan sitä pakko mennä katsomaan. Hämärä hahmo istui suuressa rengaskeinussa päiväkodin pihassa, samalla kun pari lasta tuijotti häntä suurin, hämmentynein silmin. Päätään pyöritellen, kellertäviin asuihin pukeutuneet tädit hakivat lapset syliinsä ja saivat nämä pienen hetken kuluttua jo nauramaan. Kikatus oli niin epäluonnollista, mutta silti aitoa ja voi, kuinka paljon se saattoikaan vihloa tuon pojan korvissa.

Niin, pojan. Kun uskalsi mennä puisesta, narisevasta portista sisään, pystyi huomaamaan sukupuolen. Punahiuksinen nuori mies potki välillä pöllyävää hiekkaa ja puristi metallisia ketjuja käsissään. Tuuli kuivatti lohduttavasti kyyneleitä, mutta niitä tuli koko ajan lisää. Säälittävää, poika varmasti ajatteli irrottaessaan otteensa ketjusta ja painaessaan kämmenet silmilleen. Lapset kiiruhtivat jo sisälle päiväkodin suurista lasiovista ja kiljuivat innokkaina kilpaa. Niin kiljuivat myös äänettömästi poskille halkeilevat kyyneleet ja punapäisen sydän. Ei tuosta ongelmasta ottanut mitään selvää, jotkuthan itkivät kynnen katketessa, mutta oli tässä jotain hämärää.

Ensiksin, yleensä pojat tai miehet eivät itkeneet, niin se oli ollut aina. Kuka edes oli keksinyt, että se oli jotenkin väärin? Miehet ovat ihan samanlaisia hômôsabienseja kuin mekin, eivät erotu kuin ulkoisesti pienissä määrin. Toiseksi, tämä nuorukainen oli itkenyt jo aikamoisen tovin itsekseen, eikä kukaan edes kysynyt, mikä oli hätänä. Ehkä punahiuksisella oli huonoja taustoja ja tämä katui niitä itkien? Ei kukaan saisi näihin kysymyksiin vastausta, olihan sekin yksi fakta, ettei noin tärisevää ja itseensä eksynyttä ihmistä uskaltanut lähestyä. Pelättiin. Monia pelkoja oli, mutta erityisiä ihmisiä, jotka eivät omistaneet kestohymy – he kuuluivat yhtiin erikoisiin pelkoihin.

Jossain vaiheessa onneton vartalo oli lopettanut tärisemisensä, poika oli vilkuillut ympärilleen pelokkaana ja ottanut valkeat, kapeat kätensä pois silmiltä. Aurinko oli alkanut paistaa täydeltä terältä, ehkä liiankin innostuneena ja riehakkaana tätä tilannetta ajatellen. Pojan huulille oli karehtinut onneton virne, sellainen itsesäälinen ja silti itsevarmuutta antava. Lievä shokki iski siinä vaiheessa, kun tuo murrosikäinen ja alaikäinen hujoppi kaivoi leopardikuvioisesta repustaan jotain kolisevaa. Kirkas pullo ilmestyi esiin, kietoituneena sormien ympärille ja tyhmäkin ymmärsi sen silsältävän muuta kuin mansikkamehua.

Geelillä nostetut hiukset heilahtivat puolelta toiselle, kun niiden omistaja pyöritteli päätään ja parahti tuskaisena. Ei tuntunut korkki aukeavan, ettei siinä olisi jonkinlaista lapsilukkoa, hehe. Hymy hyytyi yhtä vikkelään kuin oli tullutkin, kun poika nousi keinustaan ja rupesi kiertämään suurta pihaa pullo kädessään. Vaikka lapsien neniä oli liimautunut kiinni päiväkodin ikkunoista, hoitajat eivät vieläkään sanonut mitään. Eihän niitä olisi kuullut, kun ulkona oli, mutta nämä repesivät nauramaan nuorelle miehelle, repivät kukkaverhot jokaisen ikkunan eteen ja lempeästi hymyillen käskivät ipanat takaisin touhuihinsa.

Ei tätä voinut vain käsittää. Ei vieläkään ketään, kuka olisi jotain huomiota kiinnittänyt holtittomasti kirmailevaan poikaan, jonka viinapullo kimalteli auringonvalossa. Lopulta tämä ihmettelyn aihe pysähtyi, pyllähti maahan ja nakkasi siitä suuren kiven. Tämä otti sen käteensä ja aivan ennalta arvaamattomasti kohdisti kiven pulloon. Hakkasi, hakkasi pitkään ja ahkerasti kunnes lasipullo halkesi ja korkki lensi kaaressa jonnekin sivumpaan. Punahiuksinen oli varsin ylpeä suorituksestaan, taputti itselleen ja nosti pullon maasta itsensä mukana. Tarttui puolikkaaseen pulloon ja rupesi kaatamaan siitä nestettä suuhunsa.

Painajaisesta sai pojan säikähtämään jokin rasahdus. Juoma tippui maahan, hiekka imi sen mukanaan ja koko heti oli niin järkyttävän epätoivoinen, että olisi tehnyt mieli pyytää anteeksi maailman ankaruutta. Silmien edessä vilahti jotain nopeaa, hengästynyttä ja sinistä. Tämä jokin säntäsi pihaan, sai toisen räjähtämään jälleen itkuun. Lihaksikas, pari vuotta toista vanhempi juoksi pitkin tarha-aluetta hiekka pöllyten sandaalien alla. Saavuttaessaan kohteensa, nuoremman, hän ei ruvennut huutamaan. Katsoi hetken toista, hymyili sitten. Hymyili? Niin, hän hymyili ja ennen kuin tätä ihmistä ehti selittämään itselleen, oli nuorempi jo tämän sylissä.

”Kulta, ei juoda tänään, eihän? Laitetaan nyt pahat juomat pois, niin, eikö vain?” Sinipaitaisen huulet muodostivat toiselle kysymyksen, mikä sai geelatut hiukset valahtamaan kasvoille peittäen ne, kun itku yltyi entisestään ja muuttui surkeaksi uikutukseksi. Shh, ei hätää, niin se oli. Ei hätää, sanoiko tuo lihaskimppu todella niin? Oliko toisella lopulta joku, joka välitti, joka keräsi ne pienet onnen hiput käsiinsä ja syötti ne toiselle? Niin, kyllä oli. Siihen jäi kaksikkon, toistensa syleilyyn, helteiseen kesäpäivään, tarhan pihaan ja jossain yksi tarhatäti raotti verhoja varoen. Myrsky oli nyt ohi, ei hätää, kyllä jokaisen sateen jälkeen se sateenkaari tulee esiin.